Kasvaimet

Kilpirauhaskyhmyjä esiintyy 1-4 %:lla väestöstä. Ultraäänitutkimuksin näitä voidaan löytää jopa puolella väestöstä. Usein potilas havaitsee itse kilpirauhasen suurenemisen, tai kyhmyn siinä. Oireena saattaa olla painontunne kaulalla ja lievää aristusta.

Kilpirauhasessa tavataan sekä hyvän- että pahanlaatuisia kasvaimia. Hyvänlaatuisten, eli benignien kasvaimien osuus näistä on 95 %. Valtaosa (85 %) on hyperplastisia, eli struumakyhmyjä. Adenoomia on 15 %. Kystien osuus on alle 1 %.

Pahanlaatuisia, eli maligneja kasvaimia on vain 5 % kaikista kilpirauhasen kasvaimista. Näistä yleisimmät ovat papillaarinen ja follikulaarinen kilpirauhassyöpä. Loput ovat medullaarisia ja anaplastisia syöpiä. Huonosti erilaistunut karsinooma (papillaarinen tai follikulaarinen) on uusi diagnoosi WHO 2004 luokituksessa eikä sen yleisyyttä Suomessa tiedetä tarkkaan.


Valitettavasti verikoe ja ohutneulanäyte eivät aina paljasta, että kyseessä on pahanlaatuinen kasvain. Voi olla, että diagnoosin saa vasta leikkauksessa tai sen jälkeen patologin tutkittua solunäytteet. Kun molemmat kilpirauhasen lohkot on poistettu, potilas käyttää kilpirauhashormonin korvaavaa lääkettä loppuelämänsä ajan. Jos leikkauksessa on poistettu vain toinen lohko, seurataan hormonikorvaushoidon tarvetta.

Hyvänlaatuiset kasvaimet

Yleisin hyvänlaatuinen kasvain on follikulaarinen adenooma. Siihen kuuluvat myös oksyfiilinen adenooma, sekä harvinainen hyalinisoiva trabekulaarinen tuumori. Kilpirauhasessa voi olla myös muita hyvänlaatuisia kasvaimia, kuten leiomyoomia, solitaarisia fibroblastisia kasvaimia, perifeerisiä hermotuppikasvaimia, paraganglioomia ja ektooppisia tymoomia. Hyvänlaatuiset teratoomat ovat erittäin harvinaisia kasvaimia kilpirauhasessa.


Follikulaarinen adenooma

Yksittäinen kapselin ympäröimä kyhmy. Sen histologinen rakenne on hyvin yhdenmukainen ja eroaa selvästi ympäröivän kudoksen rakenteesta. Adenoomat ovat usein solukkaita pieniä follikkelirakenteita muodostavia kasvaimia, joissa kolloidia on niukalti. Verenvuotoja, fibroosia ja kystisiä muutoksia voidaan tavata tässä kasvaintyypissä.

Follikulaarista adenoomaa voidaan kutsua myös epätyypilliseksi adenoomaksi mikäli solukkuus on huomattavan runsas ja siihen liittyy joko kasvavaa aktiviteettia, tai huomattavaa solujen poikkeavuutta, eikä kasvaimella ole karsinoomalle diagnostista invasiivista kasvua (ympäröiviin kudoksiin tunkeutumista). Epätyypillinen adenooma käyttäytyy hyvänlaatuisen kasvaimen tavoin asianmukaisen poiston jälkeen, eli se ei uusiudu, eikä aiheuta etäpesäkkeitä.

Follikulaarinen adenooma voidaan joskus sekoittaa struumakyhmyyn. Struumakyhmy on yksi monista kyhmyistä, joita kapseli verhoaa epätäydellisesti ja joiden histologinen rakenne on vaihtelava ja muistuttaa ympäröivän kudoksen rakennetta. Lue lisää täältä: http://kilpirauhaspotilaat.fi/artikkeli/struumat

Oksyfiiliset adenoomat (Hürthlen soluinen adenooma) kuuluvat myös follikulaarisiin adenoomiin. Ne ovat pääosin muodostuneet runsassytoplasmaisista eosiinofiilisista, paljon mitokondrioita sisältävistä solouista, mutta muuten ne eivät eroa tavallisista adenoomista.

Hoitomuotona hyvänlaatuisissa adenoomissa mukaanlukien atyyppinen adenooma, on kyhmyn poisto.

Pahanlaatuiset kasvaimet

Kilpirauhassyöpä on heterogeeninen tautiryhmä. Se sisältää käyttäytymiseltään ja ennusteeltaan erilaisia kasvaimia pienistä paikallisista syövistä nopeasti kasvaviin. Syövistä 85-95% on kilpirauhasen follikulaarisista soluista lähtöisin olevia hyvin erilaistuneita papillaarisia tai follikulaarisia syöpiä, joiden ennuste on erinomainen. Kymmenen vuoden kuluttua on elossa 95-99% papillaariseen ja 85-90% follikulaariseen syöpään sairastuneista. Kasvaimista 3-5% on medullaarisia kilpirauhassyöpiä ja hyvin pieni osa nopeakasvuisia huonosti erilaistuneita tai anaplastisia syöpiä.

Uusia kilpirauhassyöpätapauksia löydetään vuosittain noin 350 ja tapaukset ovat lisääntyneet vuosittain. Naisilla sairaus on 2-4 kertaa yleisempi kuin miehillä. Vuonna 2003 naisten kilpirauhassyöpäsairastuvuus oli 7,7 / 100 000 ja miesten 2,8 / 100 000. Muissa Pohjoismaissa Islantia lukuunottamatta sairastuvuus on alhaisempi.

Papillaarinen kilpirauhassyöpä on lisääntynyt tasaisesti. Parantuneet diagnostiset menetelmät ja lisääntynyt tutkimusten määrä selittävät tätä ainakin osittain. Vuosina 1986-1990 todettiin keskimäärin 183 papillaarista kilpirauhassyöpää ja vuosina 1996-2000 jo 277 tapausta. Yhtä selvää lisääntymistä ei ole havaittu muissa syöpätyypeissä.

Erilaistunut kilpirauhassyöpä on työikäisten sairaus. Sairastuneiden mediaani-ikä on 40-45 v.

Syyt ja vaaratekijät

Suurimmassa osassa tapauksia syy jää tuntemattomaksi. Ainoa varma tekijä on ionisoiva säteily, joka on erityisesti lapsille haitallinen ja altistaa papillaariselle kilpirauhassyövälle. Erityisesti alle 5-vuotiaiden lasten kehittyvä kilpirauhanen on hyvin herkkä säteilylle.

Ydinkatastrofien jälkeen jodin kertyminen maitotaloustuotteisiin lisää altistusta. Sekä hyvän- että pahanlaatuisia kyhmyjä alkaa kehittyä 5-10 vuoden kuluttua säteilyaltistuksesta. Riski on suurimmillaan 20-40 vuotta altistuksen jälkeen. Myös kaulan alueen sädehoito lisää riskiä.

Radiojodihoitoon on todettu liittyvän lisääntynyt syöpäriski. Erityisesti vatsa- munuais- ja rintasyöpätapaukset ovat lisääntyneet radiojodihoidon seurauksena (5). Välimäki jne (4) taas esittää, että radiojodihoitoon ei liity lisääntynyttä kilpirauhassyövän vaara, koska siinä käytetty altistus aiheuttaa ensisijaisesti solutuhoa.

Jodinpuutosalueilla follikulaarinen kilpirauhassyöpä on lisääntynyt suhteessa papillaariseen, ja usein havaitaan lymfosytaarista tyreoidiittia samanaikasesti karsinooman kanssa. Todennäköisesti kyseessä on karsinooman aiheuttama autoimmuunireaktio, mutta syynä voi olla myös suora patogeneettinen mekanismi. Myös anaplastisen syövän suhteellinen osuus lisääntyy jodinpuutosalueilla kokonaisilmaantuvuuden pysyessä samana.

Basedowin taudissa kilpirauhassyövän todennäköisyys suurenee jonkin verran. Tämä on liitetty taudissa tavattaviin vasta-aineisiin, jotka kiihdyttävät kilpirauhasen toimintaa ja kasvua.

Noin 3% papillaarisista kilpirauhassyövistä on perinnöllisiä. Siihen sairastuneiden jälkeläisillä on muuhun väestöön nähden nelinkertainen riski sairastua. Se voi liittyä myös familiaariseen adenomatoottiseen polypoosiin ja Cowdenin tautiin.

Papillaarisen kilpirauhassyövän voi aiheuttaa myös geenivirheet, kuten RET/PTC tai NTR K1, tai BRAF-proteiinin mutaatio, joka on liitetty korkean uusiutumisriskin tai huonon ennusteen papillaariseen kilpirauhassyöpään


Follikulaarisessa kilpirauhassyövässä tavataan geenivirheitä, joista yleisin on RAS-mutaatio. Sitä tavataan myös follikulaarisessa adenoomassa, sekä papillaarisen kilpirauhassyövän follikulaarisessa alatyypissä.

Lähes neljäsosalla medullaarista kilpirauhassyöpää sairastavista on joko multippeli endokriininen neoplasia (MEN 2A, MEN 2B) tai familiaalinen medullaarinen kilpirauhassyöpä (FMTC).


Kasvaintyypit


Papillaarinen karsinooma

Tavallisin kilpirauhasen pahanlaatuinen kasvain. Se on lähtöisin follikkeliepiteelistä, ja kasvainsolukko on tyreoglobuliinipositiivista. Kasvain muodostaa papillaarisia rakenteita ja on usein kapselin ympäröimä. Se leviää yleensä imuteitse. Siitä syystä kaulan imusolmukemetastaasit ovat tavallinen, varhainen löydös. 

Papillaarisella karsinoomalla on myös alatyyppejä, joista follikulaarinen on melko tavallinen. Niiden erona on lähinnä kasvutapa. On olemassa myös harvinaisempia alatyyppejä, jotka saattavat käyttäytyä muita aggressiivisemmin. Näitä ovat tall cell- ja kolumnaarinen variantti, sekä diffuusi sklerosoiva variantti.

Alle 1 cm läpimitallista karsinoomaa kutsutaan mikrokarsinoomaksi. Ne ovat melko tavallinen löydös esimerkiksi struumaleikkauksen yhteydessä ja ovat melko vaarattomia. Osalla potilaista ne ovat kuitenkin multifokaalisia (monipesäkkeisiä), jolloin ne voivat metastasoida kaulan imusolmukkeisiin ja muutamalla prosentilla ne ovat aiheuttaneet etäpesäkkeitä.

Papillaarinen karsinooma on yleisin 45-54 vuotiaden naisten joukossa, mutta sitä esiintyy myös nuorilla.

Follikulaarinen karsinooma

Follikulaarinen karsinooma on niinikään lähtöisin follikkeliepiteelistä ja on tyreoglobuliinipositiivinen. Siltä puuttuu kuitenkin papillaariselle karsinoomalle tunnusomaiset tumamuutokset.

Follikulaarisen karsinooman erottaminen hyvänlaatuisesta adenoomasta perustuu kapseli- tai verisuoni-invaasion osoittamiseen. Ohutneulanäytteen perusteella voi siis vain epäillä follikulaarista kasvainta, mutta sytologinen erotusdiagnoosi on mahdoton.

Follikulaarinen karsinooma leviää pääasiassa veriteitse. Se lähettää etäpesäkkeitä mm. keuhkoihin ja luustoon. Oksyfiilinen follikulaarinen karsinooma on alatyyppi, joka saattaa käyttäytyä aggressiivisemmin, kuin tavanomainen follikulaarinen karsinooma.

Tämä kasvaintyyppi on vanhempien ihmisten sairaus ja potilaiden keski-ikä on noin 60 vuotta.

Medullaarinen karsinooma

Tämä karsinooma on perinnöllisen MEN2-oireyhtymän (multippeli endokriininen neoplasia) tärkein ilmenemä, jonka tärkeimmät liitännäissairaudet ovat hyperparatyreoosi ja feokromosytooma.

Medullaarinen karsinooma on lähtöisin kilpirauhasen parafollikulaarista eli C-soluista, jotka tuottavat kalsitosiinia. Kasvainsolut ovat ns. neuroendokriinisia kasvaimia. Useimmiten se metastasoi imuteitse, yleisimmin kaulaan. Diagnoosi tehdään yleensä keskimäärin 50-60 vuoden iässä.

Huonosti erilaistuneet karsinoomat ja erilaistumattomat karsinoomat

Uusi WHO:n luokitus määrittelee tähän ryhmään kuuluviksi papillaariset ja follikulaariset karsinoomat, jotka ovat kasvutavaltaan aggressiivisia. Ne ovat lähtöisin follikkeliepiteelistä ja metastasoivat varhain veriteitse eri puolille kehoa. 

Anaplastisiin eli erilaistumattomiin karsinoomiin kuuluuvat aggressiiviset kasvaimet, joiden solut ovat kokonaan kadottaneet alkuperäiset biologiset ominaisuutensa.

Lymfooma (imusolmukesyöpä)

Lymfooma voi esiintyä yksinomaan tai pääasiassa kilpirauhasessa. Potilaat ovat yleensä naisia, keski-iän ollessa noin 60 vuotta. Kroonisella autoimmuunityreoidiitilla on ajateltu olevan yhteys lymfoomien syntyyn. Usein samassa rauhasessa todetaan merkkejä autoimmuunityreoidiitista. Lymfoomien yhteydessä todetaan myös usein kiertäviä kilpirauhasvasta-aineita. 

Diagnoosi

Tavallisin oire on kyhmy kaulassa. Se on yleensä oireeton ja sattumalöydös joko potilaan tai lääkärin tunnustellessa kaulaa. Diagnostiikka on käytännössä sama kuin kaulakyhmyn luonteen selvittely muutenkin. Tutkiminen alkaa esitietojen perusteellisella kyselyllä. On tärkeää saada arvio kyhmyn toteamisen ajankohdasta, koon muutoksesta ja kasvunopeudesta, mahdollisesta kivuliaisuudesta, samanaikaisista infektioista sekä mahdollisista liitännäisoireista.

Yli kolme viikkoa kaulassa ollut epäselvä kyhmy tulee tutkia tai lähettää erikoissairaanhoidon selvittelyyn, ellei se ole alkanut pienentyä.

Diagnoosi saadaan kaikututkimuksella ja ohutneulabiopsialla. Ohutneulabiopsia voidaan kohdentaa tarkoin kaikututkimuksen avulla. Ongelmana näissä tutkimuksissa on väärät negatiiviset löydökset. Ohutneulanäytteen osuvuus on hyvä papillaarisissa, medullaarisissa ja anaplastisissa karsinoomissa. Follikulaarisissa karsinoomissa sillä taas ei voida ottaa kantaa kasvaimen pahanlaatuisuuteen, joka selviää vain histologisesta näytteestä (paksuneulabiopsia), jota taas ei ole mahdollista ottaa kilpirauhasesta. Tästä syystä epäily follikulaarisesta kasvaimesta johtaa sen poistoon leikkauksella.

Väärien negatiivisten löydösten vuoksi ohutneulanäyte kannattaa toistaa hyvänlaatuisiksi luokitelluista kyhmyistä esimerkiksi vuoden kuluttua. Näin erityisesti silloin, jos kyhmyn kaikurakenne on herättänyt epäilyjä.

Kilpirauhasen sytologian raportoinnissa käytetään nykyään Bethesda-järjestelmää, jolla arvioidaan syöpäriskiä. Rinnalla voidaan käyttää vanhoja Papa-luokkia, mutta niistä on Suomessa jo lähes kokonaan luovuttu. Bethesda-järjestelmän etu on mm. siinä, että se erottaa selkeästi ongelmallisen follikulaaristen kasvainten ryhmän muista kasvaimista ja löydöksistä ja toisaalta tunnustaa epäselvän rajan proliferaalisen struuman kanssa.

Laboratoriotutkimuksista ei ole hyötyä kilpirauhassyövän diagnostiikassa. Positiivinen kilpirauhasvasta-ainelöydös voi tukea käsitystä siitä, että kyhmyn on aiheuttanut krooninen tyreoidiitti. Tämä täytyy kuitenkin varmistaa ohutneulanäytteellä.

Jos selvitellään etäpesäkkeestä havaitun syövän lähtökohtaa, tyreoglobuliinimäärityksestä voi olla apua. Seerumin kalsitoniinimääritystä taas käytetään silloin, kun selvitellään medullaarista karsinoomaa MEN2-oireyhtymän perusteella.

Korkea TSH-taso voi viitata krooniseen tyreoidiittiin kyhmyn tai hypotyreoosin syynä. Tällöin kyhmy voi hävitä tyroksiinihoidolla. Pienentynyt TSH-pitoisuus voi viitata kilpirauhashormoneita liikaa tuottavaan adenoomaan, jolloin gammakuvaus on tälle jatkotutkimus.

Levinneisyysluokitus

TNM-järjestelmä, eli levinneisyysluokitus perustuu papillaarisessa ja follikulaarisessa syövässä kasvaimen kokoon, kasvuun kapselin läpi, imusolmukemetastaaseihin, kauempana sijaitseviin etäpesäkkeisiin, sekä potilaan ikään. Alle 45-vuotiaat potilaat kuuluvat taudin levinneisyydestä huolimatta aina ennusteellisesti suotuisimpiin luokkiin I-II. Luokkia on I-IV.

Hoito

Pieniä hyvänlaatuisia kyhmyjä voidaan seurata pitkään, jopa vuosikausia, ultraäänitutkimuksin. Niille ei välttämättä tehdä mitään. Alle sentin kokoiset pahanlaatuiset kasvaimet eivät myöskään nykyisin välttämättä vaadi leikkauksen lisäksi muita toimenpiteitä kuin seurantaa tasaisin väliajoin.

Leikkaus

Hoidon perusta on muutoin kilpirauhasen täydellinen tai lähes täydellinen poisto papillaarisessa, follikulaarisessa ja medullaarisessa karsinoomassa. Suomalainen hoitokäytäntö on poistaa myös ne imusolmukkeet, joissa on epäillyttäviä muutoksia tai jotka ovat suurentuneet. Mikäli epäillyttäviä imusolmukkeita on paljon, kyseiseltä rauhasalueelta poistetaan kaikki imusolmukkeet.

Uusiutuneen kilpirauhassyövän ensisijaisena hoitona on yleensä imusolmukkeissa olevien etäpesäkkeiden poistaminen leikkauksella. Kirurgista hoitoa yritetään myös anaplastisissa ja huonosti erilaistuneissa karsinoomissa.

Leikkauksen komplikaationa voi olla lisäkilpirauhasen vajaatoiminta (hypoparatyreoosi) tai äänihuulten toispuoleinen halvaantuminen (recurrensin vaurio). 

Radiojodihoito

Leikkauksen jälkeinen hoito riippuu kasvaimen tyypistä. Papillaarisessa ja follikulaarisessa karsinoomassa käytetään radiojodihoitoa. Se annetaan 4-5 viikon kuluttua leikkauksesta. Sen tarkoituksena on hävittää leikkauksessa jäljelle jäänyt normaali kilpirauhas- ja kilpirauhassyöpäkudos. Leikkauksessa jää lähes aina jäljelle jonkun verran tervettä kilpirauhaskudosta, koska leikkaava kirurgi varoo äänihermoa ja lisäkilpirauhasia.

Radiojodihoidossa radioaktiivinen jodi kertyy jäljelle jääneeseen kilpirauhaskudokseen ja syöpäkudokseen tuhoten ne. Radiojodihoito on ns. täsmäsädehoito, koska radiojodin säteily tuhoaa vain ne solut, joihin jodi on imeytynyt.

Radiojodihoitoa käytetään aina kun syöpäpesäke on suuri (yli 4 cm), syöpä on kasvanut kilpirauhasen ulkopuolelle tai syöpää on löytynyt imusolmukkeista tai muualta elimistöstä. Lisäksi radiojodia käytetään usein niillä potilailla, joiden yksittäinen papillaarisen tai follikulaarisen syövän pesäke on yli 1 cm:n kokoinen tai kilpirauhasessa on useita pienempiä pesäkkeitä. Medullaariseen kilpirauhasen syöpään radiojodi ei tehoa.

Radiojodin imeytyminen edellyttää riittävää TSH-hormonin tasoa. Se saadaan aikaan joko tauottamalla tyroksiinilääkitys neljäksi viikoksi tai radiojodihoitoa edeltävinä päivinä annetuilla TSH-pistoksilla (Thyrogen®). Tätä kutsutaan TSH-stimulaatioksi. Joskus tyroksiinilääkitys aloitetaan vasta radiojodihoidon jälkeen. Ennen radiojodihoitoa ja sen jälkeen potilaan pitää noudattaa vähän jodia sisältävää ruokavaliota.

Radiojodihoito on hyödyllistä myös seurannan kannalta. Ainoastaan kilpirauhaskudos erittää elimistöön tyreoglobuliini-nimistä valkuaisainetta. Kun kilpirauhaskudos on tuhottu radiojodihoidolla, veren tyreoglobuliinipitoisuuden pitää olla mittaamattomissa.

Hoitotulos arvioidaan 6-8 kuukauden kuluttua gammakuvauksella sekä seerumin tyreoglobuliinimäärityksellä. Tätä ennen täytyy jälleen tauottaa tyroksiinilääkitys, tai antaa TSH-pistos.

Hoito toistetaan, mikäli kuvauksessa näkyy selvä kertymä tai seerumin tyreoglobuliinitaso on selvästi mitattavissa, mikä voi ennakoida kasvaimen metastasointia (etäpesäkkeiden lähettämistä). Eri aineistoissa kerrotaan toisen hoidon tulevan 10-50 %:lle potilaista.

Metastastasoineessa kasvaimessa voidaan joutua antamaan useita radiojodihoitoja. Suurina annoksina annettuun hoitoon liittyy sekundaarisyövän vaara.

Radioaktiivisen jodin akuutit haitat ovat pahoinvointi ja kaulan alueen kipu. Ne häviävät nopeasti. Myöhäisten haittavaikutusten riski on pieni, mutta lisääntyy kumulatiivisen annoksen kasvaessa.

Sukusolujen pysyvää vauriota ei ole osoitettu, mutta hoidon jälkeen tulee välttää raskautta vuoden ajan ja lapsen siittämistä puolen vuoden ajan. Alle vuoden kuluttua hoidosta alkaneissa raskauksissa ei ole havaittu sikiön kehityshäitiöitä. Keskenmenon riski sensijaan on suurentunut. (3)


Ulkoinen sädehoito

Pieni osa paikallisesti etenevistä kilpirauhassyövistä on sellaisia, joita ei voi kokonaan poistaa leikkauksella ja joihin jodi ei tehoa. Tällöin niitä voidaan hoitaa ulkoisella sädehoidolla. Ulkoista sädehoitoa annetaan lisäksi erityisesti luustometastaaseihin, joihin radiojodi ei tehoa. Kaulan ulkoista sädehoitoa harkitaan säästäen tehdyn leikkauksen ja kaulan alueen toistuvien uusiutumisten jälkeen.

Sädehoidon aiheuttamat välittömät sivuvaikutukset kohdistuvat kudoksiin, joissa solukko on nopeasti jakautuvaa, kuten ihoon ja limakalvoihin. Vaikutukset ovat itsestään rajoittuvia ja useimmiten ohimeneviä, poikkeuksena kuiva suu.


Solunsalpaajat eli sytostaatit

Laajalle levinneessä kilpirauhassyövässä voidaan käyttää solunsalpaajahoitoa. Se harkitaan kuitenkin tapauskohtaisesti, sillä hoito ei ole parantavaa ja aiheuttaa haittavaikutuksia. Hoidon tavoitteena on lievittää oireita ja hidastaa taudin kulkua. Tavallisimmin käytetty on doksorubisiini. Sädehoitoon yhdistetään joskus paklitakselia.

Solunsalpaajien yleisimpiä haittavaikutuksia ovat hiusten ja muiden ihokarvojen lähtö, pahoinvointi, oksentelu.


Täsmälääkkeet

Syöpien kohdennetut lääkkeet, tyrosiinikinaasit, ovat tulossa käyttöön kilpirauhassyövässä. Niitä käytetään levinneen, etenevän kilpirauhassyövän hoidossa. Toistaiseksi käytetyin on sorafenibi, jota käytetään papillaarisessa ja follikulaarisessa karsinoomassa. Myös muita kohdennettuja lääkkeitä, lenvatinibia, vandetanibia ja kabotsantinibia tutkitaan.

Etäpesäkkeinen kilpirauhassyöpä saattaa olla vuosikausia vähäoireinen ja pysyä radiologisen tutkimuksen mukaan ennallaan, joten tällöin ei hoitoihin kannata ryhtyä. Lääkkeillä on omat haittavaikutuksensa, joten kivuttomassa tai oireettomassa taudissa uusista lääkkeistä saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä.


Seuranta

Papillaarisen ja follikulaarisen karsinooman seuranta riippuu siitä millainen hoitotulos on saavutettu radiojodihoidolla. Jos kaikki syöpäkudos on saatu poistettua, riittävät kaulan kaikututkimus ja seerumin tyreoglobuliinitason seuranta ilman TSH-stimulaatiota. Vuosittaiseen käyntiin kuuluvat kaulan huolellinen palpaatio, seerumin TSH:n, tyreoglobuliinin ja T4V:n (TSH viitealueella) tai T3V:n (TSH viitealueen alapuolella) määrittäminen. Kaulan kaikututkimus tehdään kahden vuoden välein.

Mikäli seurannassa seerumin tyreoglobuliini tulee mitattavaksi, eli arvo ylittä 0,2 µg/l, tehdään kokokehon kuvaus radiojodilla, sekä mitataan uudelleen seerumin tyreoglobuliini TSH-stimulaation jälkeen.

Vuosittaisia seurantakäyntejä tehdään erikoissairaanhoidossa kerran vuodessa 5-10 vuoden ajan. Sen jälkeen hyvän ennusteen potilaiden seurannasta päätetään yksilöllisesti. Tyroksiiniannoksen sopivuutta arvioidaan voinnin, TSH:n, sekä T4V:n tai T3V:n perusteella. Erityisesti raskauden aikana tulee arvioida annoksen riittävyys, sillä hypotyreoosi muodostaa sikiölle riskin. Annosta suurennetaankin heti raskauden toteamisen jälkeen 25-50 µg:lla.

Yksittäisissä mikrokarsinoomissa, jotka on todettu sattumalta muun sairauden takia tehdyssä kilpirauhasleikkauksessa, seurantatutkimuksia tehdään aluksi vuoden, myöhemmin kahden vuoden välein tai harvemminkin. Kaulan palpaatio on ensisijainen tutkimus. Lisäksi seerumin tyreoglobuliinipitoisuuden täytyy pysyä leikkauksen jälkeisellä tasolla. Koska kilpirauhaskudosta on jäljellä, se ei yleensä ole mittaamattomissa. Jäljellä olevan kilpirauhaskudoksen tilaa arvioidaan kaulan kaikututkimuksella parin vuoden välein 5 vuoden ajan.

Medullaarisen karsinooman seurannassa tutkimukset tehdään samoin kuin papillaarisen ja follikulaarisen karsinooman seurannassa, mutta tyreoglobuliinimäärityksen sijaan katsotaan seerumin kalsitoniini- ja CEA-pitoisuudet. Jos pitoisuudet leikkauksen jälkeen ovat suuret tai suurenevat seurannan aikana, niiden lähdettä koetetaan paikantaa kaulan kaikututkimuksella, koko vartalon tietokonetomografialla ja magneettitutkimuksella. Metastaasien paikantamiseen voidaan käyttää F-DOPA-PET -tutkimusta.


Ennuste

Kuolleisuus erilaistuneesen kilpirauhaskarsinoomaan on pienentynyt. Syöpärekisterin mukaan potilaan elinikää lyhentää selvästi eniten anaplastinen karsinooma, kun taas minkäänlaista eliniän lyhenemää ei näy erilaistuneisiin karsinoomiin sairastuvien joukossa. Amerikkalaisessa SEER-aineistossa viiden vuoden elossaololuvut olivat papillaarisessa karsinomassa 98%, follikulaarisessa 90%, medullaarisessa 86% ja anaplastisessa 7%.


Elinikäinen hormonikorvaus

Kun kilpirauhanen on poistettu, on ihminen lopun elämänsä hormonikorvauksen varassa. Yleisimmin käytetään tyroksiinia, joka on synteettinen T4-hormoni. Vaikuttaakseen elimistössä tyroksiinin on kuitenkin muututtava trijodityroniiniksi (T3). Tätä muuntoa säätelevät dejodinaasientsyymit.

Tutkimuksissa on havaittu, että kun koe-eläimeltä on poistettu kilpirauhanen, sille on annettava sekä T4- että T3-hormonia, jotta päästään poistoa edeltäviin T4:n ja T3:n suhteisiin. (8)


Lähteet:

1. Arola, Kholová, Timonen, Krogerus. Bethesda-järjestelmä kilpirauhasen sytologiassa. Duodecim 2010;126:2449-53.

2. Mäkitie Antti. Kyhmy aikuisen kaulassa. Duodecim 2009;125(14):1525-32.

3. Pelttari, Mäenpää, Välimäki. Papillaarinen ja follikulaarinen kilpirauhassyöpä. Duodecim 2007;123(17):2093-101.

4. Välimäki, Sane, Dunkel. Endokrinologia. Duodecim 2009.

5. Metso, Auvinen, Huhtala, Salmi, Oksala, Jaatinen. Increased cancer incidence after radioiodine treatment for hyperthyroidism. Cancer. 2007 Oct 15;110(8):1875. http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/17393376

6. Schalin-Jäntti. Kilpirauhasen syöpä. Endokrinologiyhdistys. 12.7.2013. https://www.endo.fi/tietoa-endokrinologisista-sairau/potilasohjeet/kilpirauhasen-syopa/

7. Välimäki, M. Hypotyreoosin hoito – useimmiten helppoa, joskus vaikeaa. Suomen lääkärilehti 9/2010. Materiaaliin rajattu pääsy.