Miten kohdata kroonisesti sairas ihminen?
Tämä on jatkoa artikkeliin Mitä on olla selittämättömästi sairas?
Koko sairastamishistoriani ajan olen ollut ihmeissäni siitä, eikö yliopistoissa, joiden pitäisi olla korkeimman tiedostamisen ahjoja, todellakaan opeteta lääketieteen opiskelijoille mitään sairaan ihmisen kohtaamisesta, kunnioittamisesta ja kuuntelun tärkeydestä. Miten ihminen, joka ei osaa kuunnella toista ihmistä, voisi mitenkään toista auttaa? Kokemukseni mukaan liian monelta lääkäriltä puuttuu kokonaan kuuntelun taito ja asiakkaan kohtaamisen taito.
Kokemukseni on opettanut minulle, että yksi tärkeimmistä taidoista, mitä lääkärillä voi olla, on se, että hän myöntää, ettei tiedä kaikkea. Tietämättömyytensä tunnustava lääkäri itse asiassa tunnustaa viisautensa. Kaikkein pahinta on, että lääkäri ei kaikkitietävyydessään ja ylimielisyydessään edes ohjaa asiakasta saamaan apua jostain muualta, jos itse ei pysty tätä auttamaan. Se on sairaan ihmisen heitteillejättö. Kenellä virallisen lääketieteen edustajalla olisi kylliksi rohkeutta ja avosydämisyyttä alkaa tutkia, kuinka paljon meiltä Suomesta löytyy sairaita ihmisiä, jotka kokevat, että heidät on jätetty heitteille? Ja mikä tietysti tärkeintä, rohkeutta alkaa muuttaa systeemin sisältä käsin lääkäreiden yleistä asennetta kroonisesti sairasta asiakasta kohtaan.
Jo 90-luvulla olin yhteydessä jonkin verran muihin oudosti sairastuneisiin. Silloin se tosin ei ollut olleenkaan niin helppoa kuin nyt sosiaalisen median aikana. Silloin jo oli ihmisten yleisenä käsityksenä, ettei lääkärille voi eikä kannata puhua kuin korkeintaan parista oireesta kerrallaan. Mieletön ajatus, mutta omien kokemusteni myötä ymmärrän täysin sen, mistä tuo ajatus on saanut alkunsa. Juuri tuosta kertomastani lääkärien asenteesta potilasta kohtaan ja kyvyttömyydestä yhdistää moninaista oireilua toisiinsa. Onko meidän lääkärimme todella opetettu katsomaan vain viitearvoja ihmisen sijaan?
Ymmärrän myös sen pelon ja ivallisuuden, mitä jotkut lääkärit osoittavat sosiaalisen median sairastuneiden vertaistukea kohtaan. Onhan se toki suuri uhka heidän työlleen, jos ihmiset alkavat ymmärtää omaa sairauttaan paremmin kuin lääkärit. Vuorovaikutus ja yhdessä asioista selvää ottaminen on monelle sairaalle ihmiselle pelastus. Moni on kokenut jäävänsä oireidensa kanssa täysin yksin, koska harvoin edes läheinen ihminen voi ymmärtää oudosti oireilevaa ja jatkuvasti väsynyttä ihmistä. En ollenkaan ihmettele suomalaisia itsemurhatilastoja. Olen itse kokenut monta kertaa niin valtavan väsymyksen, etten vain yksinkertaisesti olisi jaksanut elää siitä huolimatta, että halusin elää ja tulla terveeksi enemmän kuin mitään muuta. Rakkaus lapsiani ja muita läheisiäni kohtaan sai minut jaksamaan aina uudestaan. Mutta jos olisin avun puutteessa vielä syvästi masentunutkin, niin kuin moni on, niin en olisi jaksanut sitäkään.
Asiakkaan kuuntelu ja oman tietämättömyyden myöntäminen sekä uuden tiedon omaksuminen ei tietenkään ole lääkärille oikeasti uhka, vaan ainut mahdollisuus silloin, kun kroonisesti sairaan ihmisen sairaudelle ei ensinäkemältä löydy selitystä.
En halua kirjoituksellani syyllistää lääkäreitä, varsinkaan heitä, jotka sydämestään tekevät parhaansa. Uskon, että hyvin monet lääkärit tekevät kovassa paineessa liian ahtaissa resursseissa vastuullista työtään. En todellakaan haluaa masentaa heitä ajatuksella, että he ovat tehneet jotain väärin, koska virheiden tekeminen on inhimillistä, vaan ainoastaan haastaa näkemään ihminen kokonaisvaltaisemmin ja myös hetkeksi eläytymään sairaan ihmisen osaan, jotta he osaisivat jatkossa hoitaa ihmisiä paremmin. Haluan haastaa myös lääkärien kouluttajat tuomaan lääketieteen opiskelijoille uudenlaista asennetta kunnioittavasta ja tasa-arvoisesta vuorovaikutuksesta asiakkaan/potilaan kanssa hänen parhaakseen. Tiedon ja ymmärryksen lisääntyessä on suorastaan rikollista olla myöntämättä tehtyjä väärinarvioita turhamaisen ammattiylpeyden sokaisemana, kun on kysymys ihmisten terveydestä ja jopa hengestä.
Olen kiitollinen kaikille niille lääkäreille, jotka ovat halunneet auttaa minua. Muistan lämmöllä esimerkiksi erästä silmälääkäriä yksityisvastaanotollaan. Minulta poissuljettiin sjögrenin syndrooman mahdollisuus. Kun tuota sairautta ei löytynyt, lääkäri oli aidon halukas selvittämään sairauteni. Koska minulla oli kuitenkin kaikkia mahdollisia oireita silmäoireiden lisäksi ja rahastakin kiinni oma hoidattaminen, en kuitenkaan käynyt hänen vastaanotollaan tuon jälkeen. Myös eräs työterveyslääkäri jäi mieleeni; kun diabeteksen ym. mahdollisuus oli poissuljettu, hän jopa puhui kanssani ravinnon merkityksestä hiivaongelmien hoidossa. Valitettavasti tuo lääkäri-asiakas-suhde ei jatkunut, koska työni oli sijaisuus, joka päättyi aikanaan. Sillä on kuitenkin sairaan ihmisen jaksamiselle suuri merkitys, että on kohdannut lääkärin, joka on ottanut hänet todesta.
Minulla oli myös todella esimerkillisen ihania kohtaamisia erään terveydenhuollon ammattilaisen kanssa yhdeksän kuukauden aikana neuvolassa odottaessani esikoistani. Olin innostunut vaihtoehtoisista synnytystavoista ja innoissani kerroin lukemastani ja keskustelin tämän jo aika iäkkään ja kokeneen kätilön kanssa. Vasta myöhemmin ymmärsin, että taisin olla hänelle aina päivän viimeinen asiakas ja meidän tapaamisemme venyivät yleensä yli varsinaisen ajan. Viimeisen kerran toisemme nähdessämme, hän kiitteli minua sydämellisesti siitä, että olin avartanut hänen käsitystään ja hän oli nauttinut keskusteluistamme. Kunpa kaikilla terveydenhuollon ammattilaisilla olisi samanlainen asenne asiakkaaseen.
Toivoisin Suomessa viralliselta terveydenhuollolta myönteisempää asennetta myös vaihtoehtohoitoihin tai täydentäviin hoitoihin, mitä nimeä nyt halutaankin käyttää. En tiedä miten olisin selvinnyt ilman sitä tukea, mitä sain esimerkiksi vyöhyketerapeutilta tai hermoratahierojalta tilanteessa, jossa virallinen lääketiede käänsi minulle selkänsä. Vyöhyketerapeutille ei edes tarvinnut selittää ja kertoa oireitaan, kun taitava vyöhyketerapeutti luetteli kehostani oireeni samalla kun hoiti minua. Eipä olisi voinut parempaa luottamuksen herättäjää olla. Mitä mieltäköhän Valviran väki on; olisiko minun mieluummin pitänyt mennä hirvittävän uupumuksen kanssa junan alle kuin hakea ja saada apua vyöhyketerapiasta?
Voisiko jo koittaa aika, jolloin eri hoitoalojen ihmiset toisiaan ja asiakkaitaan kuunnellen ja kunnioittaen tekisivät parhaansa ihmisten terveyden eteen tuomitsematta jotain, mikä on itselle vierasta ja josta ei ehkä vielä ole omasta mielestä tarpeeksi tieteellistä näyttöä? Eihän tiede ole koskaan ”tiennyt” kaikkea, vaan uutta tietoa tulee koko ajan. Eikö olisi aika jo murtaa tieteelliset raja-aidat ja ottaa tosissaan lukemattomien ihmisten kokemukset, jotka eivät vielä sovi vanhoihin tieteellisiin raameihin?